Ainoa lapsi.
Olen miettinyt tätä asiaa jo jonkin aikaa, en tiedä liekö jotain alkavaa 30-kriisiä mitä tässä olen kokenut potevani jo vuoden pari vaikka en ole vasta kuin 28v. :D (hyvä varautua ajoissa niin ei sitten kolmekymppisenä tartte enään kriiseillä?:D ) Löytyykö kohtalotovereita? :D
Satuin viime viikolla lukemaan Iinan hyvän postauksen samasta aiheesta, mistä inspiroiduinkin itsekkin kirjoittelemaan omia mietteitäni aisian tiimoilta!
Millaista on olla ainoa lapsi?
Minulla ei tietenkään ole kokemuspohjaa mistään muusta mutta en koe että elämäni olisi ihan hirveästi erilaisempaa kuin kenelleäkään muulla. Sisaruttomuus ei siis ole häirinnyt elämääni millään tavalla uskokaa pois olen pystynyt elämään täysin tasapainoisen ja onnellisen elämän silti enkä koe jääneeni paitsi juuri mistään. Tai no ehkä niistä sisarustappeluista? :D
Olen siis perheeni ainokainen. Asia ei ole lähes tulkoon ikinä minua häirinnyt. Lapsena en kovinkaan tosissani osannut haaveilla sisaruksista, koska olen yksikseni viihtyvää sorttia. Minulla on kuitenkin aina ollut rakastava perhe, läheiset välit lähisukulaisiin ja ystäviä, joten lisäseuraa en osannut ehkä edes haaveilla. Tai en ainakaan muista?
En myöskään allekirjoita täysin että olisin mitenkään stereotyyppinen ainoa lapsi, vaikkakin sisäistän sen että minussa varmasti sellaisia piirteitä on. Olen ehkä saanut elämässä paljon sellaista mitä joku muu ei ole saanut tai ainakin paljon helpommin. Olen ainakin saanut jakamatonta huomiota vanhemmiltani. Mutta ei minulle kuitenkaan ostettu leluja tai mitään muutakaan enemmän kuin muille. Perheemme ei ollut mitenkään varakas ja asiaan varmaan vaikutti myös osittain 90-luvun lama.
Koen että sisaruudettomuudesta on ollut paljon hyötyä kohdallani koska olen aina ollut aika ujo ja herkkä niin olen vaan joutunut selviämään vaikka kuinka ujostuttaisi. Sitä on pienestä pitäen oppinut olemaan yksin ja pärjäämään yksin kuitenkaan kokematta kovinkaan usein elämässä yksinäisyyttä.
Ihan vasta vastikään olen huomannut erään asian mikä liittyy juurikin vanhenemiseen ja elämän rajallisuuteen ilman sisaruksia. Nimittäin mitä vanhemmaksi sitä tulee sitä selvemmin sitä huomaa että elämästä puuttuu se noin samanikäinen aikuinen, joka seuraa elämässäsi kehdosta keinutuoliin. Sellainen ihminen joka tuntee sinut perinpohjaisesti. Ihminen, joka on ja pysyy muista ihmissuhteista riippumatta.
Minulla on edelleen rakastava perhe ja lähisuku, ihana mies ja miehen lähipiiri ja myös upeita elämän mittaisia ystäviä! Minulla on ystävä, jonka kanssa ollaan pidetty yhtä jo ala-asteen ekoilta luokilta mikä on ihan mieletöntä ja hän onkin melkein kuin sisko minulle <3 Jos saisinkin pitää nämä ihmiset lähelläni koko loppu elämän, ei olisi huolen häiviää <3 Mutta joskus sitä on tunnustettava se tosiasia että hyvilläkin ystävilläkin on oma elämä, omat huolet ja murheet eivätkä he välttämättä asu lähellä. Parisuhdekkan ei välttämättä ole ikuinen vaikka kuinka niin toivoisi. Tällaista en siis ole tapahtumassa, enkä toivo, enkä halua mutta pitää ajatella realistisesti että mitä vaan voi tapahtua elämässä.
Sydäntäni särkee ajatella vanhempieni vanheneminen ja huolettaa ajatus siitä jos he joskus sairastuvat. Kuinka selviän kun vanhempani jäävät vanhoiksi ja olen heistä yksin vastuussa? Tai onko joku tukenani kun vanhempani ovat poissa? Tai kenen kanssa soittelen vanhana jos vaikka en jostain syystä saisikaan jälkeläisiä? Ei tällaisia voi tietenkään alkaa murhetimaan ja varsinkaan etukäteen. Enkä minä murehdi mutta sellainen tosiasia minun joskus vielä kohdattavana.
Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin, hyväksyn sen tosiasian. Tällaiset kortit on annettu tähän elämään ja niillä pitää yrittää pelata niin hyvin kuin mahdollista! :) Lapsilukumäärään perheessä ei pysty aina vaikuttamaan mutta jos itse saan lapsia joskus niin toivon saavani niitä vähintään kaksi. Ei siksi että lapsena ei pärjäisi vaan juurikin siksi että aikuisena pärjäisi.
Löytyykö muita ainokaisia ja millaisia kokemuksia ja mielipiteitä teillä on asiasta? :)
Olen miettinyt tätä asiaa jo jonkin aikaa, en tiedä liekö jotain alkavaa 30-kriisiä mitä tässä olen kokenut potevani jo vuoden pari vaikka en ole vasta kuin 28v. :D (hyvä varautua ajoissa niin ei sitten kolmekymppisenä tartte enään kriiseillä?:D ) Löytyykö kohtalotovereita? :D
Satuin viime viikolla lukemaan Iinan hyvän postauksen samasta aiheesta, mistä inspiroiduinkin itsekkin kirjoittelemaan omia mietteitäni aisian tiimoilta!
 |
| Kuvassa lampaantaljoihin kääritty minä ja silloinen koiramme Danja ilmeisesti talvelta 90-91 |
Millaista on olla ainoa lapsi?
Minulla ei tietenkään ole kokemuspohjaa mistään muusta mutta en koe että elämäni olisi ihan hirveästi erilaisempaa kuin kenelleäkään muulla. Sisaruttomuus ei siis ole häirinnyt elämääni millään tavalla uskokaa pois olen pystynyt elämään täysin tasapainoisen ja onnellisen elämän silti enkä koe jääneeni paitsi juuri mistään. Tai no ehkä niistä sisarustappeluista? :D
Olen siis perheeni ainokainen. Asia ei ole lähes tulkoon ikinä minua häirinnyt. Lapsena en kovinkaan tosissani osannut haaveilla sisaruksista, koska olen yksikseni viihtyvää sorttia. Minulla on kuitenkin aina ollut rakastava perhe, läheiset välit lähisukulaisiin ja ystäviä, joten lisäseuraa en osannut ehkä edes haaveilla. Tai en ainakaan muista?
En myöskään allekirjoita täysin että olisin mitenkään stereotyyppinen ainoa lapsi, vaikkakin sisäistän sen että minussa varmasti sellaisia piirteitä on. Olen ehkä saanut elämässä paljon sellaista mitä joku muu ei ole saanut tai ainakin paljon helpommin. Olen ainakin saanut jakamatonta huomiota vanhemmiltani. Mutta ei minulle kuitenkaan ostettu leluja tai mitään muutakaan enemmän kuin muille. Perheemme ei ollut mitenkään varakas ja asiaan varmaan vaikutti myös osittain 90-luvun lama.
Koen että sisaruudettomuudesta on ollut paljon hyötyä kohdallani koska olen aina ollut aika ujo ja herkkä niin olen vaan joutunut selviämään vaikka kuinka ujostuttaisi. Sitä on pienestä pitäen oppinut olemaan yksin ja pärjäämään yksin kuitenkaan kokematta kovinkaan usein elämässä yksinäisyyttä.
Ihan vasta vastikään olen huomannut erään asian mikä liittyy juurikin vanhenemiseen ja elämän rajallisuuteen ilman sisaruksia. Nimittäin mitä vanhemmaksi sitä tulee sitä selvemmin sitä huomaa että elämästä puuttuu se noin samanikäinen aikuinen, joka seuraa elämässäsi kehdosta keinutuoliin. Sellainen ihminen joka tuntee sinut perinpohjaisesti. Ihminen, joka on ja pysyy muista ihmissuhteista riippumatta.
Minulla on edelleen rakastava perhe ja lähisuku, ihana mies ja miehen lähipiiri ja myös upeita elämän mittaisia ystäviä! Minulla on ystävä, jonka kanssa ollaan pidetty yhtä jo ala-asteen ekoilta luokilta mikä on ihan mieletöntä ja hän onkin melkein kuin sisko minulle <3 Jos saisinkin pitää nämä ihmiset lähelläni koko loppu elämän, ei olisi huolen häiviää <3 Mutta joskus sitä on tunnustettava se tosiasia että hyvilläkin ystävilläkin on oma elämä, omat huolet ja murheet eivätkä he välttämättä asu lähellä. Parisuhdekkan ei välttämättä ole ikuinen vaikka kuinka niin toivoisi. Tällaista en siis ole tapahtumassa, enkä toivo, enkä halua mutta pitää ajatella realistisesti että mitä vaan voi tapahtua elämässä.
Sydäntäni särkee ajatella vanhempieni vanheneminen ja huolettaa ajatus siitä jos he joskus sairastuvat. Kuinka selviän kun vanhempani jäävät vanhoiksi ja olen heistä yksin vastuussa? Tai onko joku tukenani kun vanhempani ovat poissa? Tai kenen kanssa soittelen vanhana jos vaikka en jostain syystä saisikaan jälkeläisiä? Ei tällaisia voi tietenkään alkaa murhetimaan ja varsinkaan etukäteen. Enkä minä murehdi mutta sellainen tosiasia minun joskus vielä kohdattavana.
Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin, hyväksyn sen tosiasian. Tällaiset kortit on annettu tähän elämään ja niillä pitää yrittää pelata niin hyvin kuin mahdollista! :) Lapsilukumäärään perheessä ei pysty aina vaikuttamaan mutta jos itse saan lapsia joskus niin toivon saavani niitä vähintään kaksi. Ei siksi että lapsena ei pärjäisi vaan juurikin siksi että aikuisena pärjäisi.
Löytyykö muita ainokaisia ja millaisia kokemuksia ja mielipiteitä teillä on asiasta? :)
SEURAA BLOGIA
Lähetä kommentti
Ilahduta minua kommentilla! :)