Täällä blogin sekä somen puolella on ollut hiljaiseloa jo monta viikkoa. Meinasin jo että elokuun sairastelun jälkeen helpottaisi mutta en edes voinut kuvitella mitä olisi syyskuulla vielä tarjottavana. Syyskuu toi tullessaan valtavan surun.
Ajattelin että sivuutan aiheen täysin niin blogissa kuin sosiaalisessa mediassa mutta pahimman shokin hälvettyä muutin mieleni ja ajattelin että ehkä kirjoittaminen jopa auttaisi. Suru on kuitenkin osa meidän kaikkien elämää, toiset kokevat sen myöhemmin ja toiset aivan liian aikaisin ja liian monesti.
 |
| Sun veresi virtaa mun suonissani |
 |
| Sun äänesi kuuluu mun puheessani |
 |
| Sun hahmosi häilyy mun unissani |
 |
| Sun kasvosi säilyy mun kuvissani |
 |
Hiljaa lasken seppeleen nukkuvan isäni arkun luo. En turhaan pelkää kuolemaa minutkin myöhemmin luoksesi tuo. Mun veri on sun.
(Neljä Ruusua - Veri ) |
Perhettäni kohtasi valtava suru kun isäni kirjaimellisesti nukkui pois ensimmäinen päivä syyskuuta. Aivan yllättäin mutta onneksi onnellisessa elämäntilanteessa ja ilman kipuja mutta meitä läheisiä varoittamatta ja aivan liian nuorena. Olen kyllä tässä kolmenkympinkriisin aikana tajunnut oman sekä muiden kuolevaisuuden ja myös henkisesti alkanut valmistautumaan siihen että vanhemmistakin aika jättää joskus. Mutta ajattelin sen olevan vielä pitkä prosessi ja ajankohtainen aikaisintaan kymmenen vuoden päästä. Ja silloinkin se olisi ollut liian aikaisin.
"Tuuli tuule sinne missä isäni on
Leiki hetki hänen hiuksillaan
Kerro rakkauteni,
kerro kuinka ikävöin
Kerro, häntä ootan yhä vaan"
Äidin soitto sinä sunnuntaiyönä humisee edelleen mielessäni aivan terävänä. Puhelun ajan pysyin kasassa. Tunnistin itsestäni sen hätätilanteessa kuoriutuvan minäni, joka menee jollekkin autopilot-asetukselle. Lohdutin äitiä puhelimessa ja puheeni oli rauhallista. Äänikään ei värähtänyt ja ajatukset pysyivät aivan selvinä ja pystyin toimimaan järkevästi. Puhelun katketessa mies kysyy että "mitä? onko sun pappa kuollut?". Ennen kuin ehdin vastata, autopilotti häviää kuin sitä ei olisi ollutkaan. Kädet alkoivat tärisemään, kyyneleet valuivat poskelle ja sumuverho peitti ajatukset.
"Joo".
Tuli pakottava tarve päästä ulos.
"Yöllä taas mä menin parvekkeelle nukkumaan,
Jotta lähempänä mua ois hän
Pediltäni taivas näkyy, ryhdyin oottamaan,
Että näen tähden lentävän
Sanovat jos jossain huomaa tähdenlennon niin
Toivoa voit'silloin mitä vaan
Yöllä ylös taivaalle mä pyynnön kuiskasin
Kävisipä pian tuulemaan"
Tarvitsin raikasta ilmaa. Ehkä sitä jollain tavalla tuntee olevansa lähempänä toista. Ulkona oli kaunis ja lämmin yö. Istuin kuistilla kesämekossani varmaan tunnin ja pyyhin jatkuvalla syötöllä vieriviä kyyneleitä mekon helmaan. Suru on musertava. Tavallaan olisi halunnut ehtiä hyvästelemään kun taas toisaalta näin lempeän lähdön toivoisi kaikille, ilman kipuja, sairauksia ja laitoshoitoa. Sellaista isäni ei olisi halunnut eikä hän olisi sitä kestänyt. Siksi olenkin tavallaan iloinen että kaikki kävi nukkuessa ja levollisesti ilman mitään kipuja.
"Tyyni oli eilen yö
Mut kohta kuitenkin
Tuuli henkäisi ja tuntee sain
Joku liikkui lähelläni
Koski poskeain
Tutun käden tunsin ihollain"
Käytiin yöllä hakemassa äiti meille, ettei hänen tarvitse olla yksin. Kun käytiin viimenään nukkumaan ja muutaman tunnin jälkeen pyörittyäni unettomana sängyssä tunsin yhtäkkiä kuin joku olisi pitänyt lämmintä kättä peitolta paljaalla yläselälläni. Käännyin vielä varmuuden vuoksi katsomaan että eihän äiti pitänyt kättään selälläni - ei hän nukkui selkä minua päin. En ole hengellinen enkä usko yliluonnolliseen mutta tässä tilanteessa on lohduttavaa ajatella että se oli isä, joka kävi hyvästelemässä.
"Enkä enää epäillyt
Vaan tiesin, että voin
Niin kuin pieni lapsi nukahtaa
Ilma jota hengitämme samaa ilmaa on
Ja jalkojemme alla sama maa"
Ensimmäinen viikko menikin aivan sumussa. Yksin olo omassa kotona oli raastavaa hiljaisuutta ja tyhjyyttä. En pystynyt keskittymään mihinkään. Koko elämä tuntui pysähtyneen vaikka muu maailma jatkoi ympärillä elämistä. Naapuri levittää hiekkaa pihalla, lapset pyöräilevät kouluun, samat koiranulkoiluttajat pysähtyvät kusettamaan koiransa samaan lyhtypylvääseen. Ja minä istun hiljaa samssa sohvankulmassa kolmatta tuntia. Pitäisiköhän syödä jotain? Joo, mutta mikään ei maistu. Kaikki tuntui epätodelliselta ja muistot vilkkuivat mielessä sekavana elokuvana. Näin joka yö unia, ei painajaisia vaan kauniita unia, jotka jollain tavalla liittyivät isään.
En ollut yksin enkä yksinäinen, läheisten tuki on ollut korvaamatonta ja on ollut mieletöntä huomata miten paljon välittäviä ihmisiä on ympärillä! Mutta surun koin ja koen edelleen kuitenkin hyvin henkilökohtaisena ja yksin. Yksin, koska minulla ei ole sisaruksia. Maailmassa ei ole toista ihmistä joka tuntisi samanlaista surua kuin minä juuri isääni kohtaan.
Heti ihan alusta asti koin valtavaa tarvetta olla äitini läsnä ja kaipasin kovasti meidän yhteistä aikaa. Meninkin ihan joka päivä kotikotiin äitini luo. Juteltiin, siivottiin, katseltiin valokuvia, juteltiin lisää, itkettiin, hoideltiin asioita ja käytiin kävelyllä. Se että pystyttiin äitin kanssa viettämään monta päivää yhdessä olikin minun kannalta yksi avaintekijä shokista selviytymiseen.
Pahin shokki on ehkä jo ohi mutta suru ja ikävä edelleen möykkynä rinnassa. Se ei varmasti ikinä unohdu tai katoa kokonaan, mutta hallitsemattomasti silmiini nousevat kyyneleet muuttuvat varmasti joskus vielä vain haikeudeksi ja lopulta hymyksi huulilleni hyvistä muistoita.
Lohduttavinta tässä on se että meillä on perheessä noudatettu sitä että kotoa ei lähdetä tai nukkumaan ei mennä riidoissa - se kun voi olla se viimeinen hetki sen toisen kanssa <3
Biisien sanat:
Jenni Vartiainen - Missä muruseni on
Neljä Ruusua - Veri
SEURAA BLOGIA
